lauantai 12. toukokuuta 2012

Museovirastolla on mittakaavaongelma

Minkä takia museoviranomainen alkaa valua yleisessä arvostuksessa jonnekin pysäköinninvalvojan alapuolelle? Molemmat kuitenkin tekevät arvokasta työtä paremman kaupunkiympäristön eteen. 

Suomen rakennuskanta on nuorta, vain noin 10% rakennuksista on tehty ennen vuotta 1920. Katsoo asiaa sitten historiallisesti tai esteettisesti, se vähä mitä on jäljellä nyt vaan käytännössä pitää suojella ja yleinen mielipide on tämän kannalla, se mitä kautta ja miten suojelu perustellaan on toissijaista. Kun samoin suojelukriteerein, jotka laveudessaan näyttävät lähinnä siltä että ne on tehty perustelemaan suojelu eikä arvioimaan sen tarvetta, ruvetaan tarkastelemaan 90% rakennetusta ympäristöstä joka on tehty vuoden 1920 jälkeen ajaudutaan ongelmiin.

Millä perusteella rakennuksia suojellaan

Maallikko kuvittelisi että rakennusta suojellaan siksi että se on jotenkin hyvä. Kaunis, toimiva, näyttävä, jotain mitä ei enää osattaisi rakentaa. Kaupunkilaisille rakas paikka, vaikkei olisikaan mitenkään muuten hyvä. Eli sitä millä perusteella yleensä vaaditaan julkisesti jotain suojeltavaksi. Lainsäädäntö kuitenkin antaa seuraavat kriteerit.
Rakennuksen merkittävyys arvioidaan seuraavilla perusteilla:
1) harvinaisuus tai ainutlaatuisuus (harvinaisuus);
2) historiallinen tyypillisyys alueelle (tyypillisyys);
3) aluetta tai tiettyä aikaa kuvaavat tyypilliset piirteet (edustavuus);
4) alkuperäistä tai sitä vastaavan käytön, rakentamistavan, arkkitehtuurin tai tyylin ilmeneminen ja jatkuminen (alkuperäisyys);
5) merkitys historiallisen tapahtuman tai ilmiön todisteena tai siitä kertovana ja tietoa lisäävänä esimerkkinä (historiallinen todistusvoimaisuus); tai
6) näkyvissä olevat eri aikakausien rakenteet, materiaalit ja tyylipiirteet, jotka ilmentävät rakentamisen, hoidon ja käytön historiaa ja jatkuvuutta (historiallinen kerroksisuus).
Täystörmäys maallikkonäkemyksen kanssa tuleekin siitä että rakennus voi olla vaikka julkisivultaan aivan karmea, ja siltikin täyttää kriteerit. Helppona esimerkkinä Makkaratalo, se on harvinainen vaikka tyypillinen, edustaa aikansa parkkihalli ja toimisto -arkkitehtuuria poikkeuksellisen keskeisellä paikalla, ja varmastikin todistaa aikansa kaupunki-ihanteista. Lisäksi kortteli sisältää myös vanhempia taloja jotka jäävät Makkaratalon taakse, eli se on kerroksellinen. Ilkeämmin, käytännössä on vähän vaikea ymmärtää mikä vanha rakennus ei täyttäisi lainsäädännön suojeluperusteita, jos asiantuntija niin haluaa asian ilmaista.

Suojelulausunnot ja kaavaselostukset ovat samaa jargonia täynnä, esimerkiksi Hernesaaren viljavaraston "rakennus on teollisuushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävä. Rakennus on ulkoasultaan säilyttänyt hyvin ominaispiirteensä."  Tämä on varmaan ihan totta, mutta ei varsinaisesti vastaa kysymykseen miksei sitä voi räjäyttää ja tehdä asuintaloja tilalle.

Mikkelissä vastaavaa viljasiilon suojelua on käsitelty oikeusasteissa. Näitä yhteentörmäyksiä tulee jatkossa yhä enemmän. Syy on yksinkertaisesti koko.

Hyvinvointivaltion rakenteiden museointi 

Osallistu Museoviraston käynnistämään Rakennettu hyvinvointi -hankkeeseen. Hankkeessa tutkitaan modernin hyvinvointivaltion maisemaa, rakennuksia ja arvomaailmaa.
Kyse ei ole sosiaaliturvan museoinnista joka kuuluu eri viranomaiselle, vaan siitä että sodanjälkeistä rakennus- ja kulttuuriympäristöä halutaan säästää jälkipolville. Ja mikäpäs siinä, pitääkin säästää. Sitä säästettävää vaan on tehty todella paljon ja rakennelmat ovat valtavia.
Arkkitehti Timo Penttilän modernistinen luomus, Hanasaaren B-voimalaitos on puhissut energiaa helsinkiläisten käyttöön jo vuodesta 1974. Kaupunginmuseo esitti jo osayleiskaavavaiheessa vuonna 2006, että Hanasaari merkittäisiin suojelluksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun Hanasaaren asemakaavoitus lopulta alkaa, museoväki aikoo olla edelleen samoilla linjoilla.
- Jos tässä nyt ruvetaan tekemään asemakaavaa, niin museoviranomaiset, niin kaupunginmuseo kuin museovirastokin tulee esittämään, että tämä merkitään asemaakaavaan suojelluksi rakennukseksi, sanoo kulttuuriympäristöyksikön päällikkö Anne Mäkinen Helsingin kaupunginmuseosta.
Helsinginniemen koillista rantaa hallitsevassa Hanasaaressa on erilaisia tiloja yli puoli miljoonaa kuutiota.
- Sillä on tietysti historiallista arvoa. Se on osa Helsingin kaupungin historiaa, sen kaukolämmön historiaakin ja voimalaitoshistoriaa sekä teollisuusperintöä, Mäkinen luettelee. (YLE)
Vertailun vuoksi esimerkiksi suojeltu ja vieläpä käytössä oleva Vanhankaupungin voimalaitos (1876)  on pohjapinta-alaltaan noin 300 neliötä, kuutioita sitten varmaan jotain 2 000 - 3 000. Hanasaari B:n puoli miljoonaa kuutiota taas on suuruuluokkaa Munkkivuoren rakennuskanta.
Sadassa vuodessa voimalaitosten koko satakertaistui

Vanhankaupungin voimalaitoksen suojelu ei ole mikään ongelma koska se vie verrattaen vähän tilaa, ja on ympäristöineen pittoreski ulkoilualue, joita muutenkin tarvitaan. Hanasaari B on kaupungin laajenemisen tiellä ja asvalttikenttää.

Toki voimalarakennuksen voi säilyttää ja sille voi keksiä uusiokäyttöä, mutta niin päin että säilytetään jos käyttöä löytyy eikä niinpäin että suojellaan ja sitä on pakko yrittää keksiä. Helsingissä on jo Kaapelitehdas, ja Suvilahden alue, ja Korjaamo, jne. jossain vaiheessa tulee vastaan kysymys että kuinka monella vatsatanssin kulttuuritehtaalle ylipäänsä on käyttöä, semminkin kun kaupungin rajallista kulttuuribudjettia haluttaisiin pikemmin suunnata taiteen tekemiseen kuin suojeluseinien ylläpitoon.

Helsingillä on jo riesaksi saakka vanhoja kiinteistöjä, esimerkiksi Puotilan kartanosta kaupunki pyrkii eroon. Tilanteessa jossa on jo nyt suojellun rakennuskannan hoitamiseen ei tunnu löytyvän resursseja, ei tunnu viisaalta kasvattaa sitä taas yhdellä valtavalla rakennuksella lisää ilman harvinaisen hyviä syitä.

Uudempi rakennuskanta on funkkishengessä nimenomaan suunniteltu siihen yhteen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen. 1900-luvun alun teollisuusrakennus valtavine ikkunoineen ja korkeine huoneineen, joita alunperin tarvittiin ihan valaistuksen vuoksi, kyllä taipuu toimistoksi, asunnoksi, ravintolaksi tai näyttelytilaksi, oikeastaan mihin tahansa. Nauhatoimiston tai valtava turbiniihallin uusiokäyttöön on vähemmän mahdollisuuksia.

Suhteellisuudentajun suojelu

Keskusteltaessa tiiviin taajaman maanpäällisen parkkipaikan arvoista kaikki työryhmän jäsenet uskoivat, että myös tällaisten elementtien suojeleminen tulee olemaan ajankohtaista tulevaisuudessa. Todettiin, että jossain määrin parkkipaikkojen arvot on tunnistettu jo nyt esimerkiksi autoiluun liittyvään kaupunkitilaan, kauppakeskuksen ympärille tai urheilupaikan eteen kuuluvina alueina. Muiksi potentiaalisiksi suojeltaviksi kohteiksi nostettiin myös ensimmäiset kävelykadut, kaapelilinjat, bussipysäkit ja muut joukkoliikenteen paikat, ABC-asema, joista ensimmäinen rakennettiin tiettävästi Uttiin joulukuussa 1998, sekä autogrillit.
Hyvinvointi-Suomen rakennusperinnön jäljillä – liikenne ja infrastruktuuri Yhteenveto syysseminaarista 15.11.2011

Jos edes parkkipaikkoja ei saa täydennysrakentaa, niin mitä sitten saa?

Logiikalla että kohteita suojellaan jos ne ovat historiallisesti arvokkaita, on täysin järkevää vaatia esimerkiksi kokonaisen saaren jakavan moottoritien suojelua Laajasalossa. Kysymys on absoluuttisesta suojeluarvosta, joka perustellaan niin että suojelu ylipäänsä on tarpeen.
Ainutlaatuista liikennekulttuuriympäristöä löytyy joka lähiöstä, kuva Laajasalosta.

Itseisarvot vaan ovat hyödyttömiä kun vastakkain on muita arvokkaita asioita kuten viihtyisämpi ympäristö, asunnot, kustannukset, ja niin edelleen ja tällaisten täysin asiallisten vasta-argumenttien kuittaaminen vaikkapa kehitysoptimismina tai rahan valtana ei vie keskustelua eteenpäin, sen lisäksi että se halveeraa muita keskustelijoita. Ikään kuin olisi täysin mahdotonta että kyseiseen suojeluhankkeeseen kriittisesti suhtautuva kyllä ymmärtää ja arvostaa kohteen historiallista arvoa, mutta juuri kyseisessä tapauksessa arvottaa sen pienemmäksi kuin muut arvot.

Professori Nikula kirjoittaa:
Vanha taidehistoria tuotti asiantuntijoita, jotka olivat sitä mieltä, että heidän asiantuntijalausuntonsa riittivät perustelemaan kohteen arvon tai arvottomuuden siksi, että se oli koulutetun asiantuntijan antama. Nyt arkkitehtuurihistorian kentällä toimivat taidehistorioitsijat ja arkkitehdit pyrkivät tutkimaan kohteensa ja perustelemaan lausuntonsa mahdollisimman laajapohjaisesti ja syvällisesti – nimenomaan tavalla, joka antaa demokraattiselle päätöksenteolle sellaiset perustelut, joita se pystyy käsittelemään ikään kuin samassa yhtälössä muiden alojen argumenttien kanssa.

Aikaisemmin tavallinen pattitilanne syntyi siitä, että yksi sanoi kohteen olevan arvokas, siksi että se oli kaunis, ja toinen piti sitä arvottomana, siksi että se ei ollut vanha – tai päinvastoin. Argumentit eivät kohdanneet, päätöksentekijät tarttuivat sopivimpaan lausumaan. Asiantuntijuus ei toiminut.
Asiaa varmaan auttaisi myös jos museoviranomainen osoittaisi jotain ymmärrystä muiden alojen tarpeille. Tilanteessa jossa kasvavassa kaupungissa on maa koko lailla loppu, pitää olla paremmat suojeleluperustelut kuin muualla jos suojelu olennaisesti haittaa kaupungin kasvua. Pidemmällä tähtäimellä suhteellisuudentaju lienee myös rakennussuojelun etu.

4 kommenttia:

Joel Jalkanen kirjoitti...

Oikeastaan ei.

"Maallikko kuvittelisi että rakennusta suojellaan siksi että se on jotenkin hyvä. Kaunis, toimiva, näyttävä, jotain mitä ei enää osattaisi rakentaa." Määrittele "kaunis", "näyttävä" jne. jotenkin yleispätevästi. Tottakai suojelu tapahtuu sen perusteella, että suojelun kohde kertoo ajastaan jotain. Siihen noi viralliset ohjeet sopiikin hyvin.

Pointtisi 1920-luvun taloista oli kyllä hyvä. Niitä on vähän. Lisäksi onnekseen ne ovat sekä kauniita että toimivia. Ei ole syytä jättää suojelematta.

Betonimörskät sen sijaan ovat sekä rumia, että eivät toimi, se on totta. KUITENKIN, kaupungilla ja kansakunnalla tulee olla näkyvä historia. Kyllä 1970-luvun ratkaisujakin täytyy kunnioittaa. Ei me voida jättää jotakin historian vaihetta huomiotta vain siksi, ettei me vaan satuta niistä tykkäämään.

MUTTA, ja tätä haluan korostaa, kaikkea ei tarvitse museoida. Mun mielestä museoihmisten täytyisi nyt valita vaikka tietyt 1960-70-lukujen lähiöt tai talot, jotka kertoo parhaiten ajastaan. Loput tulee sitten voida "pilata" ja rakentaa parempaa kaupunkia tilalle. Stadista voidaan suojella let´s say Myllypuro, mutta sen jälkeen Kontula ja Mellunmäki jne. voidaan rakentaa hyväksi kaupungiksi.

Ja sitten on se maalaisjärki, jota kuitenkin eniten peräänkuulutat. Sen käyttöä minäkin kannattaisin.

Joel Jalkanen kirjoitti...

No, nyt kun luin ton sun tekstin vähemmän kiireellisenä, niin samaahan säkin tarkoitit. Eli oikeastaan kyllä.

Aattelin poistaa kommenttini turhana, mutta jätetään se nyt kuvaamaan tätä pientä tapahtumaa historiassa :)

Teemu kirjoitti...

Kirjoitukseni on vähän epämääräinen tuossa suhteessa, jätin tuon kohdan vähän auki koska ajattelin etten tässä yhteydessä sukella estetiikan syövereihin. Mutta jotenkin näin:

Minusta on täysin selvää, esim. reaalipoliittisesti, että yksi syy miksi tiettyjä rakennuksia suojellaan, jotain rakennetaan tai ei rakenneta, liittyy osittain kauneusarvoihin tai vastaavin mieltymyksiin. Jos historiallisdokumentaariset arvot ovat muiden arvojen kanssa linjassa niin asiahan on helppo. Jos ei niin sitten punnitaan.

Esimerkiksi kannatan Kruunuvuoren siltaa enkä ymmärrä vastustajia, paitsi niitä joiden mielestä se on ruma. Tuo on täysin legitiimi mielipide, ja jos se otetaan sellaisena niin sitten voidaan keskustella siitä että miksi se on heistä ruma, miltä he olettavat sen näyttävän, onko se niin ruma ettei muut arvot kuten ihmisten liikkuminen paina vaakakupissa enemmän, miten siitä voisi tehdä vähemmän ruman, jne.

Se taas on masentavaa että hankitaan joku dosentti sanomaan sama asia niin että "silta ei istu historialliseen merimaisemaan", ikäänkuin "ei istu" olisi jotenkin eksaktimpi ilmaus kuin ruma, tai lausahdus olisi makuarvostelmasta riisuttuna mitään muuta kuin tautologia "ei siinä ennenkään ole ollut siltaa".

Clepe kirjoitti...

Kiinnostava seikka on myös tämä kuudes kriteeri, eli historiallinen kerroksellisuus. Käytännössä suojelupäätös käytännössä tarkoittaa sitä ettei uusia kerroksia enää synny, eli käytännössä tapetaan se suojelun syy.

Jos tätä kerroksellisuutta myös etsitään kokonaisista kaupunginosista, niin käytännössä aluerakentamisen aikakaudella sitä kerroksellisuutta ei enää synny, vaan kaikki on niin ihanan yhtenäistä, toisinsanoen tylsää. Museovirasto on tietenkin heti estämässä tämän kerroksellisuuden syntymisen suojelemalla alueita liian aikaisin.

Lähiöiden kohdalla ongelmana on myös se että jos halutaan suojella rakenne eikä yksittäisiä rakennuksia, niin käytännössä tapetaan koko kaupunginosa, palveluiden hävitessä asukasmäärän vähenemisen myötä.

Ongelmana on myös ristiriita sen välillä että pidettyä ja toimivaa harvoin tarvitsee suojella, kun taas vihattua ja toimimatonta ei ole järkeä suojella.